Elettiin vuoden 2018 ensimmäistä päivää, kun sain mielestäni loistavan idean. Olin hankkinut Roosan polttareita varten Polaroid-kameran ja filmiä oli jäljellä vielä lukuisia ruutuja. Patistin Mattia nappaamaan Epun syliinsä ja asettauduimme työhuoneen ikkunan eteen selfietä varten. Räps, ja uusi perinne oli syntynyt.

Onneksi tuo perinne alkoi juuri tuona kyseisenä vuonna. Muutama kuukausi kuvan ottamisen jälkeen, tuli aika jättää Eppu-koiralle hyvästit.

Polaroid-perinteemme on jatkunut tuosta lähtien. Jokaisen vuoden ensimmäisenä aamuna nappaan kameran käteeni ja otamme selfien. Tätä kuvaa varten ei meikkailla tai välttämättä vaihdeta edes pyjamaa päivävaatteisiin, tätä kuvaa otettaessa eletään hetkessä. Juuri se tekee näistä kuvista minulle niin kovin tärkeitä. Viime vuonna miltei kyynel vierähti silmäkulmasta, kun en muuton jäljiltä muistanut minne kuvat olin piilottanut. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja nyt kokoelmani on jo neljän kuvan kokoinen. Merkitsin kuviin vuosiluvut, vaikka vuosien kulkua voisikin hyvin tulkita myös kuvissa esiintyvien tyyppien silmäpussien ja -ryppyjen kasvaneesta määrästä. Kuinka osuvaa muuten, että vuoden 2020 kuva on otettu tuolle vaaleanpunaiselle pohjalle; eiköhän tuo mennyt vuosi muutenkin erottuisi joukosta.

Aika mukava perinne, vaikka itse sanonkin. Joka vuosi kuvaa ottaessani en voi kuitenkaan olla mietiskelemättä sitä, koska uuden vuoden selfiessämme olisi muitakin mukana kuin vain minä ja Matti. Se jäänee nähtäväksi, hyvin ollaan tosin tälläkin tiimillä vuodesta toiseen porskuteltu eteenpäin. Tekisi mieli myös kirjoittaa kuvien taakse kunkin kuvanottohetken fiiliksiä. Tänään tunnelmat olivat nimittäin kovin flunssaiset, ja Matti kiisikin lääkäriin heti kuvan ottamisen jälkeen.

Näin on jälleen uusi vuosi startattu käyntiin myös blogin puolella. Toivokaamme kaikille onnellista oloa uuteen vuoteen. <3