Nyt eletään aikoja, jolloin uutta viikkoa aloitellessa ei voi mitenkään tietää, mitä kaikkea viikko vielä tuokaan tullessaan. Siksi onkin otettava päivä kerrallaan. Keitettävä aamuisin tuju kuppi aamukahvia, hengiteltävä syvään ja kohdattavat päivän haasteet. Olen jo monena aamuna yrittänyt välttää uutisten selaamista, mutta päädyn lopulta aina jo aamupalan aikana selaamaan uutisvirtaa. Haluan pysyä ajantasalla, vaikka se sitten tarkottaisikin levottomia yöunia ja synkistyviä ajatuksia.

Eilen kaikki meni metsään. Kirjaimellisesti. Ainakin instafeedini perusteella. Sen sijaan, että kuvien joukossa olisi ollut kauniita lattekuppeja keskustan kahviloista kuten sunnuntaiaamuisin yleensä, kuvavirrassa seikkailtiin luonnossa, paistettiin makkaraa laavulla ja ihasteltiin järvimaisemia. Niin mekin teimme. Nautimme auringonpaisteesta kävelylenkillämme ja keittelimme kevään ensimmäiset terassikahvit, jotka nautittiin omassa pihassamme. Omaa pihaakin osaa arvostaa nyt jopa aiempaa enemmän, kun neljän seinän sisältä voi rauhaisin mielin siirtyä haukkaamaan happea.

Maanantaiaamuni perinteeksi on muodostunut kalenterini selaaminen ja uuden viikon tapahtumien läpikäyminen. Tänäkin aamuna eteeni avautui täysin muuttunut kalenterinäkymä. Näkymä on hurja. Tapahtumat on kumitettu tai yliviivattu, iltaisin ja viikonloppuisin on pelkkää aikaa. Päivätyöni jatkuu tosin toistaiseksi normaalisti, mutta sielläkin livahdan vain suoraa tietä työhuoneeseeni eväiden kera ja välttelen ihmiskontakteja viimeiseen asti. Kaikki muu aika istutaan kiltisti karanteenissa Matin kanssa omassa kodissa. Niin kuin pitääkin.

Metsään siis menin. Ja menen toistekin. Todennäköisesti heti tänään työpäivän jälkeen.

Mene sinäkin.