Kerran jouluihminen, aina jouluihminen.

Muistan rakastaneeni joulua aina. Minulle oli todella tärkeää, että isovanhemmat saapuivat luoksemme joulunviettoon, muistan kuusen koristelemisen tärkeyden, muistan piparitalkoot ja Tuula-mummun tekemät lihapasteijat, muistan kuinka mukavaa oli, kun pikkusisko tuli  mukaan kuvioihin ja joulujännitys jaettiin yhdessä, muistan toki myös sen, kuinka Roosa tuntui saavan aina ne mielenkiintoisimmat paketit, joita sitten avuliaana isosiskona availin. Minusta oli ihanaa aina joulun alla käydä ostoskeskuksessa muorin ja vaarin kanssa hankkimassa yllätyksiä äidin ja isän paketteihin ja muistan ne tunnelmalliset hautausmaakierrokset aattoaamuna koko perheen voimin. Muistan kuinka tärkeää jouluna oli laittaa ylle jokin hienoimmista prinsessamekoistani ja muistan pitäneeni Joulupukista lähinnä silloin, kun naamarin takana höpötteli oma iskä. Joulu on aina ollut se minun juttuni.

Joulu on mielestäni ennen kaikkea lasten juhla ja tänä vuonna paketteihin käärittiinkin aarteita lähinnä lähipiirin pienimmille. Kuinka ihanaa onkaan myös se, että perheessämme on vihdoin pikkuinen, jolle tuleva joulu on ensimmäinen. Tämä täti on tosin malttanut mielensä erinomaisesti joululahjaostoksilla ja hankkinut lahjoja vähän muillekin. Näitä kuvia katsellessa olo muuttui kuitenkin kertavilkaisulla kovin nostalgiseksi, kun pikku-Roosan silmissä vilahtelee samoja herttaisia ilmeitä kuin hänen omalla pienellä tyttärellään tänä päivänä. Voihan joulu, se tuntuu tekevän tällaisen herkkiksen jopa tavallista tunteellisemmaksi!

Olen meidän ydinperheestämme se kovin jouluttaja, joten tänä vuonna saan oikeutetusti kestitä koko porukkaa aattona. Odotan jo innolla, kaikki on jo miltei valmiina. Näitä kuvia katsellessani en voi kuin jälleen todeta, kuinka tärkeää valokuvaaminen onkaan. Ihanaa, että omat vanhempani ovat aina olleet ahkeria kuvaajia. Tänä jouluna kameralle tallennetaan taas täysin uusia, unohtumattomia muistoja.