Kun koiraihminen istahtaa teatterinpenkkiin katsomaan musikaalia kissoista, tunnelma on odottava. Sitä vähän joko on tai ei, kissaihminen siis, ja tässä tapauksessa on todettava, että kissat eivät ole oikein ikinä olleet kavereitani. Tosin olen elämäni aikana tavannut vain sellaisia kissoja, jotka tiesivät olevansa maailman napoja ja kynsivät tietään kohti ystävyyttäni. Ei oikein toiminut. Eläinrakkaana tyyppinä annoin kissoille kuitenkin tietysti mahdollisuuden. Kun tämän manselaisen sydämessä  sykkii keltavihreä Ilves, toivoin, että lavalle kohta saapuva kissajengikin kääntäisi kelkkani. Ilves vai Tappara, kissat vai koirat, mitä näitä nyt on. Eilen en kuitenkaan suunnannut Hakametsään tupsukorvien luo, vaan tapasin Jengamurrin, Grizabellan ja Runtunrantun. Unohtamatta yhtä Rottaa.

Olen ennenkin tainnut mainita, että mielestäni hyvä teatteriesitys inspiroi tavalla tai toisella. Joka kerta, kun käyn pikkusiskoni kanssa katsomassa musikaalin, Roosa kertoo, että tekisi mieli vetää tanssikengät jalkaan. Äitini sen sijaan haluaisi joka näytelmän jälkeen kivuta itse lavalle. Minä sen sijaan keskityn kerta toisensa jälkeen puvustukseen ja maskeeraukseen. Toki tarinatkin vievät mukanaan, musiikkia unohtamatta, mutta monesti mieleeni jää parhaiten jokin upea asu tai meikki. Kun lavalle tanssahtelee lauma viimeisen päälle taitavasti puettuja ja maskeerattuja kissoja, olen myyty. Koska kiinnitän aina visuaalisiin seikkoihin niin paljon huomiota, tekisi mieli kaivaa käsilaukusta esiin kamera ja ikuistaa pukuloisto ja taito kameran muistikortille. Onneksi Cats-musikaalista sai mukaansa kattavan käsiohjelman. Niinpä kaivoin meikkipalettini esille ja sadepäivän iloksi yritin itsekin päästä lähemmäksi kissojen sielunelämää maalaamalla kasvoilleni viikset.

Olin äärimmäisen otettu kutsusta ensi-iltaan, sillä Tampere on muuttunut todelliseksi kissakaupungiksi ja näytöksiin on myyty valtava määrä lippuja. Kissamaista menoa voi siis olla vaikea päästä katsomaan, joten sinä, joka istahdat tuon klassikkomusikaalin ääreen, nauti joka hetkestä. Yksi kohtauksista tulee jäämään mieleeni loppuelämäni ajaksi ja se nousee heittämällä kaikkien aikojen lempparikohtausteni joukkoon. Kun Ritva Jalonen tulkitsi Grizabellana legendaarisen Muisto-kappaleen, nousivat tämän kissan käsikarvat sekunnissa pystyyn. Kyynel vierähti silmäkulmasta ja toivoin, että hetki ei ikinä loppuisi. Sillä hetkellä halusin itsekin olla kissa.

Oli tämä kaikki sitten vain kissaksi haluavan Rotan unta tai taitava kokonaisuus akrobatiaa, näyttelemistä ja laulamista, se oli jotakin sellaista, mitä en koskaan aikaisemmin ollut nähnyt.

Ehkäpä tämä koiraihminen löysi kuin löysikin sisuksissaan uinuvan kissamaisuuden.

*Lippu Cats-musikaalin ensi-iltaan saatu.