Auringonkukat näyttävät hitusen kärttyisiltä. Aivan kuin niitä harmittaisi, että eivät ehtineetkään puhjeta kukkaan kesän aikana. Ehkä leikkaan nuo siemenistä asti kasvattamani auringonkukat maljakkoon olohuoneen pöydälle. Ovatkohan kylmät yöt jo palelluttaneet niitä niin, että ne eivät aukea enää sisälläkään? Auringonkukkien kasvattaminen ei selvästikään ole vahvin lajini. Viime vuonna oravat kaivoivat siemenet maasta, nyt istutin maahan ne pitkinä versoina, mutta kukkaloistoa en nähnyt tänäkään vuonna. Onneksi naapurissa kasvoi kokonainen auringonkukkapelto.

Kummityttöni oli valinnut minulle syntymäpäivälahjaksi hurmaavan harmaan kissan, joka pitää pitkin kynsin kiinni kesäkukkaruukustani. Aivan kuin sekään ei haluaisi myöntää, että on aika sanoa kesäkukille heipat ja vaihtaa ruukkuun jotakin perinteistä syyskukkaa. Keksisinköhän syksykukiksi tänä vuonna jotakin muuta kuin kanervaa? Naapurini kertoi juuri postilaatikoilla törmätessämme, että hän on monesti katsonut, että ruukkuun on kipuamassa ihkaoikea kissa.

Hetken jos seisoskelee terassillamme, voi olla varma siitä, että pihamaamme oravat tiputtelevat valtavasta tammesta päähäsi tammenterhojen hattuja. Oravilla oli melkoinen kesä, kun pihapuun lintupönttöön muutti kirjosieppoperhe ja lintuvanhemmat puolustivat hurjina kotiaan. Jos orava erehtyi pomppimaan läheisille oksille, siepot syöksyivät häätämään kutsumattoman vieraan kauemmas. Odotin koko kesän, että näkisin kuinka poikaset lentäisivät pesästä, mutta erään kauniin kesäyön aikana pönttö hiljeni vaivihkaa. Minne lie muuttivat.

Lintualtaallakaan ei ole enää ruuhkaa. Syyssateet täyttävät altaan säännöllisesti, mutta lintuja ei enää veden äärellä näy pulikoimassa. Olen kerännyt altaan vierelle kauniita kiviä retkiltäni ja jostain syystä oravat käyvät ikään kuin piruuttaan siirtelemässä niitä. Yhden sydämenmuotoisen kiven löysin yllättäen kauniin vaahteranlehden päälle aseteltuna. Samaa allasta ympäröi mansikkamaa, josta myös jäi sato saamatta. Tai sanottakoon, että sato meni parempiin suihin. Kun marjat alkoivat vähänkin punertaa, eläinväki napsi ne suihinsa.

Iltaisin alkaa olla jo kovin pimeää. Vaahteran vahvaan oksaan ripustamani valosarja saa voimansa auringosta, ja se loistaa pihalla upeana ilta-aikaan. Samoin kuin tuon punaisen pienen aurinkokennolla toimivan lintusen silmät, jotka kiiluvat lintualtaan vierellä. Itse olisin jo valmis viemään tuon koristeen varastoon, mutta saisin kuulla kunniani jos näin tekisin. Kaikki lapsivieraat vuoronperään käyvät meille saapuessaan aina ensimmäisenä tervehtimässä tuota hupsua lintuhahmoa. Jääköön hän siis paikoilleen.

Hyviä huomenia täältä aamukahvin äärestä. Kahvia ei tokikaan hörpitä upouudesta Vuorilla-mukista, vaan vuosia vanhasta ikisuosikista. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Onhan tuo uutukainen nyt jälleen uusi kokoelmani helmi, josta tulee pitää hyvää huolta. Eli minun kohdallani se tarkoittaa sitä, että työnnän mukin astiakaapin perimmäiseen nurkkaan ja huolehdin siitä, että se ei ikinä pääse käyttöön. Toisinaan tekisi mieli metsästää uutukaisia itselleni tuplana – toinen hyllylle, toinen käyttöön!

Pakko kertoa hauska fakta tähän väliin; säilytän kaikkia muumimukejani yhdessä ja samassa kaapissa, jossa ylähylly on varattu tuotannosta jo poistuneille mukeille. Vieraamme tietävät jo, että tuolta hyllyltä ei saa kuppia valita kahvilleen, mutta muiden mukien joukosta he käyvät mielellään itse valitsemassa juuri sen kupin, josta kulloinkin haluavat kahvia kyläillessään juoda. Ja joka kerta, kun tuo kaapin ovi avautuu, kuulen saman kysymyksen: ”Onkohan sulla nyt Noora varmasti tarpeeksi näitä mukeja?”. Muistelin Iinan joskus ikuistaneen kokoelmani blogiinsa ja pienen etsinnän jälkeen löysinkin postauksen, josta kuva löytyy. En kehtaa edes myöntää montako mukia kokoelmaani on tullut vuodessa lisää.

Alan olla jo itsekin sitä mieltä, että mukeja todellakin on tarpeeksi, enkä enää ole ostanut esimerkiksi uusimpia kausimukeja itse. Erityisherkkuja haluan kuitenkin edelleen (yrittää) hankkia kokoelmaani, siksi olinkin onneni kukkuloilla, kun onnistuin haalimaan itselleni vain Norjassa ilmestyneen Vuorilla-erikoismukin. Vuoria ja vuonoja, Norjan maisemia, sisältämä kuvitus on mielestäni hurmaava ja Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen nuotiohetki sympaattinen. Jopa hitusen harmittaa, että en tätä mukia raaski aamukahvimukikseni ottaa.

Syksyn aikana tällä keräilijällä on käynyt todellinen muumionni, kun onnistuin saamaan itselleni myös tuoreimman Muumin päivä-mukin. Jostakin sitä tilaa on taas astiakaapin ylähyllylle siis raivattava.

Hörpitkö sinä tänä aamuna aamukahvisi muumimukista?