Koska kysymys leijailee ilmassa usein niin täällä sosiaalisessa mediassa kuin läheistemmekin keskuudessa, päätin nostaa kissan pöydälle. Tai siis tässä tapauksessa koiran. Onko Epulle tulossa seuraajaa vai jatkammeko koiratonta elämäämme?
Eppu oli melkoinen persoona. Tyyppi, joka valloitti sydämiä tupsukorvillaan, sai minut välillä huolesta sekaisin ja nappisilmillään sai raavaat miehetkin heltymään. Tuosta pienestä otuksesta pidettiin niin hyvää huolta. Kiireinen arki rytmitettiin täysin Epun (= ja koiranvientien) mukaiseksi. Kannoimme koirasta vastuun ja pidimme huolen siitä, että Epun ei esimerkiksi enää työpäivien jälkeen tarvinnut juurikaan olla yksin. Tämä vaati järjestelyjä, joita teimme kuitenkin mielellämme. Olihan Eppu meille aivan valtavan tärkeä ystävä.
Olimme ehtineet Matin kanssa seurustella vasta puolen vuoden ajan, kun muutimme virallisesti yhteen ja nopeasti teimme myös päätöksen koiran hankkimisesta. Täydellinen jäsen perheeseemme löytyi nopeasti. Eppu oli kuin tehty meidän joukkoomme. Pieni ja pippurinen höpsöliini teki duosta trion ja nautimme koiraperheen elämästä kovasti. Eppu oli tyyppi, joka oli helppo viedä hoitoon, kovin sopeutuvainen ja lempeä. Sylikoira tai lellikki se ei kuitenkaan ollut. Harvoin Eppu kaipasi rapsuttelua tai kiipesi syliin, se nautti leikkimisestä ja seurasi tarkkaavaisesti elämäämme. Ruuanlaiton vahtaaminen oli sen lempipuuhaa. Eppu osasi heittää yläfemmat tupsukorvat heiluen käskystä ”Ilves!” ja toisinaan se valitsi herkkupalaksi mieluummin palan porkkanaa kuin lauantaimakkaraa. Omanlaisensa otus kerta kaikkiaan. Muistan jo muutamia vuosia sitten alkaneeni murehtia sitä aikaa, kun Eppua ei olekaan. Voi kuinka outoa sellainen elämä olisikaan.
Ja sitä se todella on ollut viimeisen yhdeksän kuukauden ajan. Outoa. Töistä voi marssia suoraan ruokakauppaan ajattelematta sitä, että pitäisi kiiruhtaa koiraa viemään. Olohuoneen pöydälle voi unohtaa suklaakulhon, ilman vaaraa siitä, että koira pääsisi siihen käsiksi. Reissuille voi lähteä ex tempore, kun koiralle ei tarvitse löytää hoitopaikkaa. Paljon hyviä puolia, mutta vaakakupin toisessa päässä on sitten se sydäntäkalvava ikävä. Se kaipuu joka herkistää joka kerta, kun vilkaisee kirjahyllyyn kehystettyä Epun kuvaa. Tästä kaikesta kurjempaa tekee se, että olen ihminen, joka rakastaa koiria. Kaipaan elämääni koiraa, jopa niitä syksyisiä iltalenkkejä vesisateessa. On outoa mennä tyhjään kotiin.
Kaikkien näiden pohdintojen jälkeen ymmärrän kuitenkin nopeasti sen, että koiran sijasta kaipaan eritoten Eppua. Eppua, minun ensimmäistä koiraani.
Siispä vastaus onkin selvä. Ei, meille ei ole tulossa toista koiraa. Ei vielä ainakaan. Luulen, että sen tietää sitten sydämessään, kun on aika toivottaa uusi karvaturri tervetulleeksi taloon. Joku jo ehtikin kysyä olenko tänä vuonna jatkanut perinnettä hankkia vuosikoristeen Disneystoresta jouluksi. Tottahan toki perinne jatkuu, ja tämän vuoden koriste on oikeutetusti pienen pieni haamukoira Zero. Zero muistuttanee tulevinakin jouluina siitä, kuka porukasta puuttuu.