Sanottakoon nyt vaikka näin, että energinen starttini vuoteen 2020 loppui ennen kuin se ehti edes alkaa. Olen nimittäin tammikuun ensimmäisen viikon aikana ravannut lääkärissä ja tutkimuksissa enemmän kuin viime vuosikymmenen aikana yhteensä.
Kävimme vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi pitkällä kävelylenkillä, jonka jälkeen venyttelin vielä normaaliin tapaan jähmeitä lihaksiani. Tunsin kyllä, että kroppa on jumissa ja jomotteleva, mutta herätessäni seuraavana aamuna järkyttävään kipuun lapojen alla ja rintakehän puolella, olin todella ihmeissäni. Pistävä kipuilu pahenikin päivän aikana niin, että se salpasi välillä jopa hengitykseni, jolloin aloin huolestua. Olo kuitenkin helpottui illan mittaan ja särky alkoi rauhoittua, joten päätin siirtää lääkäriin menoa vielä päivällä. Perjantaiaamuna heräsin kuitenkin niin kovaan kipuun, että varasin itselleni lääkäriajan välittömästi. Lääkäri huolestui kivun sijainnista niin, että määräsi minut vielä samaisena iltana sydänfilmiin infarktin mahdollisuuden poissulkemiseksi ja pian pötköttelinkin jo käyrillä. All good, huojennus oli melkoinen, kun rytmi oli tasainen ja normaali. Syke tosin hipoi pilviä, taisin hieman säikähtää tilannetta.
Edessä oli loppiaisviikonloppu, joten lääkäri kehotti minua palaamaan asiaan jos kipu ei helpota. Suurta muutosta ei tilanteeseen tullut särkylääkkeiden popsimisesta huolimatta, joten tiistaina lääkäri päätti lähettää minut vielä keuhkokuviin. Keuhkokuvilla suljettiin pois kasvainten mahdollisuutta, sydämen toimintaa tarkasteltiin toki vielä sitäkin kautta ja samalla tsekattiin, että keuhkoissa tai luustossa ei näkynyt mitään hälyttävää. Sain pian varmuuden, että kuvissa oli kaikki ok, ja jälleen istuin lääkärin puheilla. Tutkimusten jälkeen selvisikin, että vasemmman lapaluuni alueelta on repeytynyt lihas, joka nyt sinnikkäästi säteilee kipua ympäristöönsä. Homma, jonka vain aika parantaa. Todennäköisesti repeymä on pieni, mutta se on samalla aiheuttanut jumia ja lukkoja muuallekin, ja siksi olo on ollut niin kivulias.
Olen aivan suunnattoman kiitollinen siitä, että eteeni osui lääkäri, joka ei lähettänyt minua vain särkylääkereseptin kanssa kotiin, vaan otti hommakseen selvittää perinpohjaisesti, mikä minua vaivaa. Myönnän säikähtäneeni kivun kovuutta ja hengenahdistusta todella ja viimeistään siinä vaiheessa, kun aletaan puhua infarktinkaltaisista oireista, ei olo ainakaan rentoutunut. Olikin siis tärkeää, että sain itsellenikin varmuuden siitä (ja konkreettisia todisteita tutkimustulosten muodossa), että vaiva on lihasperäinen.
Täällä jatketaan siis kärsivällisesti vaivan parantelua. Reppuun kertyi heti vuoden aluksi uusia kokemuksia röntgenien ja sydänfilmin muodossa, ja tiedänpähän nyt ainakin, että sydämeni on kunnossa ja paikallaan, keuhkot toimivat ja varmuuden sain sillekin, että näyttöpäätetyöni saa hartiani niin jumiin, että niiden herättely on todella tarpeen. Fysioterapia ja säännöllinen liikunta ei ole riittänyt, joten nyt täytyy keksiä vielä jotakin extraa. Kuntoutusvaiheessa riittää rauhallinen lenkkeily ja varovainen venyttely, mutta en halua koskaan enää saman kivun palaavan.
Säikähdyksellä selvittiin, ja osaanpahan taas arvostaa kivutonta olotilaa aiempaa enemmän. Monesti terveyttään osaa todella arvostaa vasta siinä vaiheessa, kun siinä tapahtuu muutoksia huonompaan.
