| Pressiliput saatu : TAMPEREEN TEATTERI |
Elettiin 90-luvun puoliväliä. Roosa sai lahjaksi Esmeralda-Barbien. Hänellä oli kaunis pitkä musta tukka ja asu, jollaista ei omilla nukeillani ollut. Olin tuskastuttavan kateellinen ja yritin päästä käsiksi tuohon aarteeseen edes silloin, kun Roosa oli päiväkodissa ja minä pääsin koulusta aikaisemmin. Äidille ostimme Notre Damen Kellonsoittajan syntymäpäivälahjaksi. Aistin, että lahjavalinnassa on ollut hieman omakin lehmä ojassa, vaikka äitimmekin toki Disneyn ystävä on. Mutta minä ja siskoni elimme je hengitimme Disneyn tarinoita. Ne ovat jättäneet niin voimakkaita muistijälkiä sydämiimme, että ehkä juuri siksi eilen jännitys oli käsinkosketeltava Tampereen Teatterin parvekkeelle istahtaessamme. Olin huolissani siitä, olisiko Disneyn klassikkokappaleita käsitelty silkkihansikkain ja siitä, tanssisiko Esmeralda tiensä sydämeeni. Minua jännitti vähintään yhtä paljon kuin silloin, kun kipusin Notre Damen kapeita kierreportaita ylöspäin kohti huippua. Silloinkin, aivan kuin eilenkin, olin Notre Damella sisareni kanssa.
Ensimmäiset ihastuksen vilunväreet kiirivät päästä varpaisiin, kun esitystä oli kulunut vasta muutaman minuutin verran. Parvekkeelle vievät ovet avautuivat ja patsaiksi puetut kuorolaiset ottivat paikkansa parvekkeen kaiteen viereltä. Henkeäsalpaavat nuotit ja sävelet täyttivät salin ja tuttu melodia lennätti minut Pariisiin. Torniin, jossa Quasimodo soitti kellojaan.
Disney-fani saattoi siis huokaista helpotuksesta nopeasti, tarinaa oli kunnioitettu ja näyttelijävalinnat tehty harkiten. Esmeralda on yhtä satumaisen kaunis ja suloääninen kuin esikuvansakin, Phoebus charmantti sotilas ja Frollo kasvatti-isä, joka kylmäsydämisesti kutsuu poikaansa hirviöksi, jolle muut vaan ilkkuisivat jos Quasimodo poistuisi tornistaan. Katsoja on välittömästi yksinäisyyttä, seikkailunhalua, ystävyyden kaipuuta ja pelkoakin tuntevan sydämellisen Quasimodon puolella. Hänen kohtalonsa särkee katsojan sydämen, mutta samalla Notre Damen Kellonsoittaja on kaunis kertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja aidosta auttamisenhalusta. Näyttämöllä esitettävä tarina eroaa juuri sopivasti lapsuudesta tutusta piirretystä, ja ymmärränkin hyvin, miksi tätä maailmanluokan musikaalia ei suositella aivan perheen pienimmille.
Disneyn version pehmeyttä on musikaalista karsittu pois, ja esimerkiksi Quasimodon raastavaa yksinäisyyden tunnetta ja Frollon taistelua kiellettyä ihastusta kohtaan, kuvataan lavalla hyvin voimakkaasti. Musiikki jyskyttää sydämessä saakka ja tehosteet kuorruttavat kohtauksia taidokkaasti. Loppuhetket nostavat kyyneleet silmään ja Esmeraldan tamburiinin soinnut painuvat mieleen ikuisiksi ajoiksi. Katsomossa joku henkäisee kuuluvaan ääneen ja toinen pyyhkii hetken kuluttua silmäkulmiaan. Tunteiden kirjoa eletään niin lavalla kuin katsomossakin. Ehkä jonkun mieleen nousevat uutiskuvat Notre Damen tulipalosta, kun lieskat lyövät lavalla, ehkä joku mielikuvamatkailee Pariisiin. Ehkä joku ei voi olla pähkäilemättä sitä, kuinka käsittämättömän oikean näköisille patsaille Quasimodo lavalla juttelee. Quasimodo loikkii lavasteelta toiselle niin ketterästi, että heikompia hirvittäisi.
Ja kun kaikki tämä on ohi, minut valtaa sydäntäsärkevä Pariisi-ikävä. Haluaisin olla taas kiipeämässä Notre Damen kiviportaita ylöspäin, syödä patonkia Seinen varrella ja jonottaa tuntikausia Louvreen. Ilta Tampereen Teatterissa osoittautuu yhtä maagiseksi kuin hetki Pariisissa.
