Ajatus oli leijunnut jo pitkään ilmassa. Reilu kuusi vuotta yhteiseloa oli osoittanut oikeastaan jo heti alusta alkaen sen, että tässä sitä nyt ollaan. Ja pysytään. Kun Matti sitten kosaisi ja tokaisi, että mennäänkö kesälomalla kihloihin, ei vastausta tarvinnut kovin kauaa miettiä.

Halusimme kuitenkin valita yhdessä tuon päivämäärän, jona pujottaisimme sormukset sormeemme.

15.6.15.

Kuulostaa hyvältä. Näyttää kaiverrettuna hauskalta. Päivämäärä, jonka hajamielinen mieskin muistaisi.

Ja ennen kaikkea; päivämäärä, jolloin Eva-muorini ja rakas edesmennyt vaarini solmivat avioliiton 52 vuotta sitten.

15.6.2013 kirjoitin teille postauksen, jossa kerroin olleeni mukana kultaisissa häissä sairaalassa. Tuona kesänä huonossa kunnossa sairaalaan joutunut vaarini sekä mummuni viettivät kultahääpäiväänsä, ja tuo päivä on piirtynyt mieleeni niin kirkkaasti- se taisi olla yksi kesän hauskimmista päivistä. Vaarin olo oli hyvä ja hän vitsaili kuinka pistäisi mummun istumaan rollaattorin jakkaralle ja kärräisi hänet häämatkalle. Koko perhe oli koossa ja surut ja murheet väistyivät hetkeksi taakse. Tuo päivä jäi mummun ja vaarin viimeiseksi hääpäiväksi, mutta viisikymmentä vuotta, se  se on paljon rakkautta!

Tuokoon tuo päivämäärä myös meille onnea matkan varrelle. Kun kultahäistä kaksi vuotta myöhemmin leikkasin kihlajaiskakkua yhdessä Matin kanssa, olin varma siitä, että samalla hetkellä vaari hymyili meille pilvenreunalta.

Ja kuinka ollakaan, kamerani muistikortille oli pikkusiskoni tallentanut suorastaan hämmentävän samanlaisen kuvan meistä kuin minä muorista ja vaarista kaksi vuotta sitten.

Fiftytwo years ago my grandma and grandpa got married, now, fiftytwo years later, me and my boyfriend got engaged on that same day.

Kuinka ikinä tottuisin käyttämään sormusta, kun en ikinä ole niitä aiemminkaan käyttänyt?

Tämä oli ensimmäinen asia, mitä pähkäilin ennen sormusostoksille menoa. Vastausta kosintaan ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, mutta olin kauhuissani siksi, että en ole ikinä ollut ”sormusihminen”. Saan minimaalisen paniikkikohtauksen, jos sormus ei lähde sormestani juuri sillä sekunnilla kuin haluan ja hätäilin jo etukäteen sitäkin, että hävitän tuon tunnearvoltaan mittaamattoman arvokkaan esineen.

Sormus on nyt ollut sormessani kaksi päivää ja olen täysin kotiutunut siihen. Ihan kuin se olisi ollut vasemmassa nimettömässäni aina. Se kuuluu siihen. Se on nyt osa minua. Enää en tiedä kuinka maltan jättää sen edes kaiverrutettavaksi.

Valitsin sormukseni itse, vaikka luotinkin sataprosenttisesti siihen, että Matiltakin homma hoituisi. Seikkailin korukauppojen nettisivuilla ja törmäsinkin melko pian sormukseen, joka vei jalat altani. Tämä se on, valkokultainen Brilliant Star-timanttisormus.

Pian kuitenkin selvisi, että koko Tampereelta ei kyseistä sormusta löytyisi. Mutta kun bongasimme juhannuskihlatarjouksen Timanttisten mainoksesta, päätimme kuitenkin suunnata tutustumaan Timanttisten valikoimaan.

Uskokaa tai älkää, mutta päädyin lopulta valitsemaan itselleni sormuksen, jota testasin ihan ensimmäiseksi. Myös Matti kertoi myöhemmin, että olisi valinnut itsekin tismalleen saman sormuksen minulle. Brilliant Star-malliston ihana sormus oli minunnäköiseni, tuntui omalta ja sopi tyylini ja olen enemmän kuin onnellinen, että saan kantaa sitä loppuelämän sormessani. Miehillekin sormusvalikoimaa löytyi yllättävän paljon. Matti päätyi lopulta hyvin tyylikkääseen ja yksinkertaiseen hopeasormukseen. Tarkkaa budjettia emme etukäteen sormuksille rajanneet; pääasia oli, että molemmat löysivät itselleen sormukset, jotka tuntuivat omilta.

Myyjättären kanssa jo hieman sovittelimme sormukseni vierelle myös mahdollisia vihkisormusehdokkaita. Timanttirivien vierelle sopisi esimerkiksi äärimmäisen hyvin yhtä timanttia kantava yksinkertainen sormus.

Mutta se nyt on sitten asia erikseen.. ;)

Yes, we got engaged! You guys wanted to see our rings so here they are. I love them. I’m so proud to wear that ring for the rest of my life.