Kun täytin 29 vuotta, äitini yllätti minut todella tunteellisella lahjalla. Hän oli virkannut minulle hartiaviitan ja koristellut sen 29 virkatulla kukalla, joista kukin edusti yhtä ikävuottani. Lahjan mukana oli kortti, jossa hän lupasi tehdä minulle viittaani uuden kukan jokaisena tulevana syntymäpäivänäni. Lahjan mukana tullut kortti avasi kyynelkanavat totaalisesti, sillä äiti oli ommellut korttiin varakukkasia jos ja kun vastaan tulee sellaisia syntymäpäiviä, jolloin äiti ei voikaan huiviini virkata uutta kukkasta. Liikuttavan tunteellinen lahja on varmastikin ihanin lahja, jonka olen koskaan saanut. Aarre, joka seuraa minua koko elämäni ajan.
Lahja on ollut myös siinä mielessä jännittävä, että nykyään yksi syntymäpäivieni kohokohdista on nähdä, millaisen kukan äiti on huiviini tehnyt. Jokainen uusi kukkanen on tavalla tai toisella liittynyt kuluvaan ikävuoteen ja se jos mikä tekee huivista todella spesiaalin. Se kertoo minun elämäntarinaani.
Kun vietin kolmekymppisiäni, äiti teki huiviini muita suuremman keltaisen kukan. Auringonkukka on lapsuudestani asti ollut lempikukkani. Kun Eppu sen sijaan nukkui pois vuonna 2018, äiti teki minulle kukkasen, jonka keskellä oli koira. Viime vuonna ostimme ensimmäisen oman kotimme, ja kukkasen sijaan, äiti teki huiviini pienen talon. Epun kiinnitin sydämeni kohdalle, talon huivin alareunaan.
Tänä vuonna osasin arvata, minkä aiheen äiti virkkaukseen valitsee.
Nyt hartiahuivissani on taidokkaasti virkattu koronavirus. Tämä on saamistani virkkauksista ensimmäinen, jonka kiinnitin huivin takapuolelle. Toivon kovasti, että vielä jonain päivänä voimme jättää pelottavan koronaviruksen taaksemme. On sanomattakin selvää, että tänä vuonna uudella ”kukkasella” ei olisi voinut olla mitään muuta teemaa. Korona on vaikuttanut meidän kaikkien elämään niin voimakkaasti, että tätä vuotta emme taatusti unohda koskaan.
Toivokaamme kuitenkin, että ensi vuonna voimme tämänkin lahjan saralla palata iloisempiin aiheisiin. Millainen muistojen aarreaitta tuo huivi vielä tulevaisuudessa onkaan.
