Nyt harmittaa. Ihan hirveän paljon. Niin paljon, että päästin tänään pienet ”voi prkl”-itkutkin. Kaikki alkoi siitä, kun löysimme parisen viikkoa sitten aivan täydellisen uuden oman kodin. Sellaisen kodin, jossa näin jo itseni nukuttamassa pikku-Mattia tai pikku-Nooraa takapihalla päikkäreille Matin grillatessa ja Epun juoksentelemassa omalla nurmikollamme. Aurinko paistaisi ja sinitiaiset sirkuttaisivat vieressä. Tiedättehän, juuri sellaisen kodin, jonne omat lapsenlapsemme tulisivat meitä tervehtimään ja jonka pihapiirissä tutustuttaisiin talkoissa naapureihin.
Kävimme katsomassakin uutta kotiamme jo kahdesti. Viime sunnuntaina jo sieluni silmin mietin, millaiset verhot laittaisinkaan makuuhuoneeseemme ja vieläköhän täksi kesäksi ehtisimme saada takapihalle terassin rakennettua. Asunto olisi vaatinut melkoisesti remppaamista, mutta jopa keittiöremontti kuulosti projektilta, jolle olisi mieluusti uhrannut päivän jos toisenkin alkavasta kesästä.
Eilen teimme tarjouksen. Nukuin viime yönä vain koiranunta ja heräsin jo aamulla aikaisin jännittämään myyjän päätöstä.
Sitten tulivat ne turhautumisitkut. Me ei saatu sitä.
Ihastuimme asuntoon niin kovasti molemmat, että teimme päätöksen laittaa asuntohaaveet jäihin joksikin aikaa kuultuamme, että tarjous ei mennyt läpi. Kun on löytänyt sen oikean, tuntuisi nyt hieman höpsöltä lähteä metsästämään uutta vaihtoehtoa, kun sydän sykkii edelleen kodille, joka karkasi käsistämme. Annetaan ajan kulua ja järjestellään taas ajatukset uuteen uskoon. Olen ihminen, joka innostuu herkästi asioista eikä oikein osaa hillitä innostumistaan. Matti yritti varoittaa, että näinkin voi käydä, mutta minä höpsö jo mielessäni kannoin asuntoon muuttolaatikoita.
Onneksi meillä on jo koti, jota rakastamme. Se ei ole oma, mutta kodilta se jokatapauksessa tuntuu.
Ja takapihaa tai ei, ostin tänään kevätkukat parvekkeelle. Kyllä muuten piristi.
// It’s beginning to look like spring. My balcony is almost ready for the summer.
