Se oli meidän juttumme. Minun ja vaarin.

Joka elokuussa osallistuimme Teiskossa järjestettäviin rannaltaonginta-kilpailuihin. Vuodet vierivät ja minä vaihdoin lastensarjasta nuortensarjaan, lopulta naistensarjaan. Ja siellä me aina kökötettiin, vaari ja minä.

Siinä missä minä vartuin aikuiseksi, alkoi vaarin kunto vuosien vieriessä  heikentyä ja yhteiset kisamme oli kisattu. Enhän minä siellä ilman vaaria olisi pärjännyt. Mitä olisin tehnyt jos kala olisi nielaissut koukun liian syvälle kitusiinsa, jos siima olisikin jäänyt kiinni puuhun tai varaonki olisi unohtunut kotiin? Lopetin itsekin kisaamisen ja vuosittainen perinteemme unohtui. Vaari nukkui pois ja onkemme pysyivät visusti käyttämättöminä.

Kunnes koitti ihana aurinkoinen elokuun aamu. Ilmassa tuoksui jo syksy. Vedin ylleni vaarin vanhan kalastustakin, nappasin onget kainaloon ja kipitin nopeasti lähtölaukauksen kuullessani karkuun kilpakumppaneitani- halusin ehdottomasti samalle laiturille, jossa vaarinkin kanssa aina oltiin.

Vaari taisi pilven päältä puhallella järvelle suotuisia kalastustuulia, sillä minä voitin. Kultaa naistensarjassa. Jestas sentään. Jonkun mielestä hölmö, tyhjänpäiväinen kisa. Minulle tärkeä juttu. Vaari olisi niin ylpeä 670 gramman saaliistani. Ja lähitalon kissatkin olivat tyytyväisiä, kun saivat syödä saaliin suihinsa.

Kyllä maistuivat muuten mitalikahvit hyvältä. Matti, alapa rakentaa palkintokaappia, ensi vuonna uudestaan! Näin ne bloggaajan salaiset harrastukset alkavat vaan pikkuhiljaa paljastua.

Ja kyllä, ihan itse laitoin madot koukkuun.

What an exciting weekend! I participated in the annual fishing-competition in Teisko, and oh boy, I won the goldmedal! How cool is that!