Kodin tekevät ihmiset. Koti on siellä, missä sydän on. Niin kovin kliseisiä seinätaululausahduksia, mutta oi-niin-kovin-totta kumpikin. Koti ei vain ole se paikka, jonka ulko-oven avaa työpäivän jälkeen, se on se paikka, missä olo on onnellisin.
Ostimme asunnon viime kesänä ja tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun saimme avaimet rivitaloneliöömme. Toki tuo suuren suuri elämänmuutos ja ensiasunnon ostaminen ylipäätään tuntuivat hurjan jännittäviltä heittäytymisiltä uuteen, mutta kulunut vuosi on osoittanut sen, että teimme täysin oikean päätöksen. Ennen kaikkea, emme ostaneet asuntoa, ostimme kodin. Jo 365 päivän ajan olen saanut asustaa kotoisassa, lämminhenkisessä ja jo nyt niin kovin rakkaassa asunnossa. Sydämeni särkyy pelkästä ajatuksesta, että muuttaisin täältä joskus pois. Vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja halusinkin koota ”parhaita paloja” tähän postaukseen. En välttämättä kaikkia niitä suurimpia hetkiä ja juttuja, vaan ne pienet suuret palaset arjesta, jotka ovat tehneet tästä kodin.
Otimme viime vuonna, loppukesästä, meidän pihallamme puolivuotiskuvia pienestä sisarentyttärestäni, kun serkkuni piipahti yllättäen kylään ja kertoi odottavansa vauvaa. Tänään tuo pieni ihmistaimi vieraili meillä ensimmäistä kertaa.
Joulu oli unohtumaton. Matin perhe ja oma perheeni kokoontui aatoksi meidän luoksemme. Unelmani on aina ollut kestitä perheitämme jouluaattona ja viime jouluna tuo unelma kävi toteen ison ruokapöytämme ääressä.
Hauskoja kohtaamisia naapureiden kanssakin on jo useampia; hauska sattuma on muun muassa se, että naapurustossa asustaa pappi, joka on kastanut minut ja vihkinyt vanhempani!
Viime kesänä sain kunnian järjestää nuoremman kummityttöni äidille babyshower-kemut täällä meillä. Olen aina halunnut koristella kodin babyshower-kuntoon, enkä olisi millään malttanut luopua vaaleanpunaisista ja kultaisista koristeista juhlien jälkeenkään.
Keväällä muistojen luominen rakkaiden kanssa oli vaikeampaa kuin koskaan aikaisemmin, kun oma elämä rajoittui pitkäksi toviksi oman kodin seinien sisäpuolelle. Tuolloin olin enemmän kuin onnellinen siitä, että saamme asua kodissa, jossa viihdymme.
Vappubrunssi jäätävän kylmässä viimassa pienellä porukalla terassillamme grillaillen untuvatakit päällä , turvavälejä kuuliaisesti noudattaen, jääkin myös takuuvarmasti ikuisesti muistoihin.
Kerrostalokodistamme ikään kuin katosi kodintunne, kun jouduimme jättämään Epulle hyvästit. Pelkäsin, että tuo tunne seuraisi myös uuteen kotiin, mutta päinvastoin. Koirakavereita on ollut nyt mukava pyytää kotiimme vierailulle, kun tilaa ja pihaa riittää, ja serkkutyttöni pentu Paavo, taisikin olla ensimmäisiä koiravieraita uudessa kodissamme.
Viime vuonna olin maailman onnellisin, kun sain vanhemmiltani synttärilahjaksi mustaviinimarjapuskan – tänä vuonna siitä saadaan jo satoa! Muhimassa on myös oma perunamaa ja tädiltä saadut pionitkin alkavat varmasti pian kukoistaa.
Näitä lisää. Pieniä suuria asioita, jotka tekevät kodista kodin. Näitä minä toivon tulevien vuosienkin tuovan lisää. Tämä päivä oli erinomainen esimerkki uusista onnellisista muistoista. Hankimme pienen puhallettavan uima-altaan kummitytön vesileikkejä varten pihaamme ja pidimme pienimuotoiset poolpartyt. Täydellinen kesäpäivä. Grilli kuumaksi, läheiset kokoon ja aurinkoa taivaalle. Tätä se kesä on parhaimmillaan.
