Elokuu ilman auringonkukkakuvia on kuin uusi vuosi ilman tähtisädetikkukuvia, tai syntymäpäiväkuvat ilman numeroheliumpalloja, tai juhannus ilman seppelekuvia; ymmärsitte jo varmaankin pointin, on taas se aika vuodesta.
Joka ikinen vuosi huomaan hämmästyväni siitä, kuinka kauniilta tuulessa vellova auringonkukkameri näyttääkään. Taianomaiselta suorastaan. Aivan kuin olisi lennähtänyt toiseen maahan, johonkin Etelä-Euroopan kaupungeista, johonkin, jossa kirjojen sankarittaret polkevat pyörällään pitkin auringonkukkapeltojen reunustamaa polkua ja pysähtyvät kukkamekon helmat hulmuten poimimaan pyöräkoriinsa kimpun keltaisia kukkia. Kyllä, mielikuvitushan tässä maisemassa lähtee lentoon.
Kuten viimekin vuonna, myös tänä vuonna Kangasalan ja Pälkäneen rajalta löytyy pelto, joka hehkuu keltaisenaan. Vehoniemen Automuseolta ei ole pitkä matka tämän magneetin luokse, joka kuluvalla viikolla on kerännyt jo lukuisia ihastelijoita luokseen. Kukkia saa poimia itselleen myös maljakkoon ja maahan tallotuista auringonkukista päätellen, näillä poluilla on ollut jo paljon kulkijoita. Ja kuvaajia. Yksi jos toinenkin saapui paikalle järjestelmäkamera kaulassaan.
Kauneimmillaan tuo ihana pelto on mielestäni sen kuuluisan golden hourin aikaan, kun elokuun aurinko värjää koko maiseman kultaiseksi, mutta oma hehkunsa oli myös alkuillassa. Aurinko tanssahteli kukinnoissa ja pörriäisiä surisi korvan juuressa.
Niin se vain on, että auringonkukkakuvat kuuluvat elokuuhun. Aivan niin kuin ne seppelekuvat juhannukseen.
