Ajatus oli leijunnut jo pitkään ilmassa. Reilu kuusi vuotta yhteiseloa oli osoittanut oikeastaan jo heti alusta alkaen sen, että tässä sitä nyt ollaan. Ja pysytään. Kun Matti sitten kosaisi ja tokaisi, että mennäänkö kesälomalla kihloihin, ei vastausta tarvinnut kovin kauaa miettiä.

Halusimme kuitenkin valita yhdessä tuon päivämäärän, jona pujottaisimme sormukset sormeemme.

15.6.15.

Kuulostaa hyvältä. Näyttää kaiverrettuna hauskalta. Päivämäärä, jonka hajamielinen mieskin muistaisi.

Ja ennen kaikkea; päivämäärä, jolloin Eva-muorini ja rakas edesmennyt vaarini solmivat avioliiton 52 vuotta sitten.

15.6.2013 kirjoitin teille postauksen, jossa kerroin olleeni mukana kultaisissa häissä sairaalassa. Tuona kesänä huonossa kunnossa sairaalaan joutunut vaarini sekä mummuni viettivät kultahääpäiväänsä, ja tuo päivä on piirtynyt mieleeni niin kirkkaasti- se taisi olla yksi kesän hauskimmista päivistä. Vaarin olo oli hyvä ja hän vitsaili kuinka pistäisi mummun istumaan rollaattorin jakkaralle ja kärräisi hänet häämatkalle. Koko perhe oli koossa ja surut ja murheet väistyivät hetkeksi taakse. Tuo päivä jäi mummun ja vaarin viimeiseksi hääpäiväksi, mutta viisikymmentä vuotta, se  se on paljon rakkautta!

Tuokoon tuo päivämäärä myös meille onnea matkan varrelle. Kun kultahäistä kaksi vuotta myöhemmin leikkasin kihlajaiskakkua yhdessä Matin kanssa, olin varma siitä, että samalla hetkellä vaari hymyili meille pilvenreunalta.

Ja kuinka ollakaan, kamerani muistikortille oli pikkusiskoni tallentanut suorastaan hämmentävän samanlaisen kuvan meistä kuin minä muorista ja vaarista kaksi vuotta sitten.

Fiftytwo years ago my grandma and grandpa got married, now, fiftytwo years later, me and my boyfriend got engaged on that same day.