Kun siskoni lähetti minulle kuvia luontoretkeltään viime keväänä, en ollut uskoa silmiäni. Turkoosia vettä? Suomessa? Mihin ihmeen paratiisiin hän oikein oli vaeltanut? Halusin nähdä paikan omin silmin. Olin niin lumoutunut turkoosin veden kauneudesta, että en tallentanut paikasta kameralleni kuin yhden kuvan. Yhden. Todella harvinaista bloggaajalle.

Yllä oleva kuva on otettu pari viikkoa sitten paikassa nimeltä Kiikunlähde. Turkoosina hohtava lampi metsän keskellä vetää sanattomaksi. Aiemmin lähdettä pääsi ihastelemaan aivan rannan tuntumasta, mutta nyt paikalle on tehty katselupaikka, josta tämäkin kuva on otettu. Lähde on kerännyt ympärilleen niin paljon uteliaita, että metsämaisema on tampattu olemattomaksi, kun polkujen sijaan, maastossa on kuljettu laajemminkin. Ajan myötä väestömäärä on tuhonnut ympäröivää maastoa. Ymmärränkin siis hyvin, että katselualue on tarkoin rajattu. Tällaisista luonnonihmeistä on syytä pitää huolta.

Kiikunlähde tuli tunnetuksi Järven tarina-dokumentista, jonka itsekin katselin jokin aika sitten. On suorastaan hämmentävää nähdä kirkasvetisen lammen pohjaan saakka. Katsella sinne kaatuneita puita ja nähdä jopa kaloja. Ja kuten kuvasta näet, ihasteltavaa riittää näköalatasanteeltakin. Annetaan siis maiseman toipua rauhassa ja kunnioitetaan Kiikunlähteen ainutlaatuisuutta, jotta jälkipolvetkin saavat tästä maisemasta vielä nauttia.

Yksi kuva. Ei enempää. Loput ajasta vain nautin maisemasta. Yksi kesän kauneimmista postikorteista.