On taas se aika vuodesta.

Kaksi vuotta sitten kaulaani ripustettiin naisten sarjan kultamitali, viime vuonna koko homma menikin sitten ihan mönkään. Perinteikäs rannaltaongintakilpailu lapsuuteni maisemissa on kuitenkin taas täällä ja perinne, jonka aloitimme yhdessä edesmenneen vaarini kanssa vuosikymmeniä sitten, on niin tärkeä, että sitä ei malta jättää välistä. Kyseessä on toki leikkimielinen kilpailu, mutta siinä vaiheessa, kun koho jää kiinni kaislikkoon tai lahna karkaa käsistä, koko hommasta on leikki kaukana. Toisin sanoen, mitalia sinne hakemaan lähdetään.

Ostin Zadaasta muutamalla eurolla parhaat päivänsä nähneen Kånkenin ihan sen vuoksi, että en raaski tällaisille reissuille ottaa mukaan uudenkarheaa kettureppuani. Kun vaarana on, että reppu lilluu pahimmassa tapauksessa kaislikossa tai toimii saaliin säilytyspaikkana, on parempikin, että selässä keikkuu vähän reppanampi tapaus. Mukana kulkee näppärästi istuinalusta ja reppuun mahtuu kuitenkin kaikki tarvittava termarista kalastusvälineisiin. Tämän repun uskalsin heittää myös pesukoneeseen; olen aina kuvitellut, että Kånken kärsisi pesukoneessa pyörimisestä, mutta tämä yksilö selvisi ainakin hyvin pienestä käsittelystä. Istuinalusta kannattaa toki napata sisuksista ensin pois.

Mutta nyt, kohti kisoja.

Vaari, puhaltelepa sieltä pilven päältä vähän lahnatuulia Näsijärveen. Minä haluan mitalin ja maatalon kissat kalaillallisen – nyt peukut pystyyn!

Ps. Voisiko Eppu enää ressukammalta näyttää tuossa ensimmäisessä kuvassa.. Reissurepun pakkaaminen kertoo aina siitä, että joku on menossa jonnekin – tällä kertaa Epi taisi luulla, että se jää kotiin odottelemaan. Pöh pöh, kisoihin lähdetään koko porukalla!