Viime perjantaina voitin pelkoni. Enkä puhu nyt siitä, että uskaltauduin kuvaamaan julkiselle paikalle Schleichin pastellinsävyisiä leikkihevosia poppeleista lentäneiden pumpulien sekaan, vaan siitä, että lunastimme viikko sitten lahjakortin, jonka saimme vanhemmiltani joululahjaksi.
Olen to-del-la eläinrakas ihminen. Jostain syystä olen kuitenkin aina tuntenut pelonsekaista kunnioitusta hevosia kohtaan. Ehkäpä niiden koko on saanut minut pysymään kaukana noista kauniista, mutta suurista eläimistä. Olen kenties pelännyt niiden olevan arvaamattomia lähelläni, sillä tiedän hevosten aistivan pelon ja jännityksen. Siksi olinkin lahjakortin saatuani hetken aikaa aivan kauhuissani. En ikinä, ikinä, uskaltaisi kiivetä hevosen selkään. Viime perjantaina oli kuitenkin aika lunastaa lahjakorttimme, kun suuntasin yhdessä Matin kanssa Teiskoon, Viitaniemen Ratsutilalle.
Ensikertalaisena arvostin kovasti sitä, että vanhempani olivat hankkineet meille yksityistunnin. Tunsin itseni ja tekemiseni jollakin tavoin varmemmaksi, kun opettaja oli jatkuvasti läsnä ja kertoi, mitä meidän pitäisi tehdä. Pääsimme jopa mukaan hakemaan yhtä hevosista laitumelta ja kummatkin saimme laittaa omat hevosemme myös ratsastuskuntoon. Jännitin jo pelkästään hevosen harjaamista aivan valtavasti. Pian kuitenkin huomasin, että mitä rennompana pysyn, sitä rauhallisempana on hevonenkin. Niinpä muutaman aran harjanvedon jälkeen aloinkin jo keskittyä tekemiseen, ja unohdin jännitykseni miltei kokonaan. Hetken kuluttua talutinkin jo satuloitua hevosta kohti ratsastusaluetta. Ja hupsista keikkaa, kohta seisoinkin jo jakkaralla ja nousin hevosen selkään! Yksin, ilman apua, ilman, että kukaan pitää suitsista kiinni! Jo tästä tuli aivan voittajaolo, sillä oma tavoitteeni oli edes nousta hevosen selkään.
Siitä se sitten lähti. Opettaja kertoi kuinka hevosen saa liikkeelle ja pysähtymään, kuinka suunta määritellään ja jopa kuinka ravataan. Siellä me kiersimme jonossa kehää ympäri tunnin ajan, minä Ledillä ja Matti Kulkurilla. On muuten uskomattoman palkitsevaa, kun saa valtavan eläimen tottelemaan. Hetki hetkeltä hommasta tuli rennompaa, enkä voi edes sanoa jännittäneeni tunnin loppupuolella enää yhtään. Sen varmasti näkee myös tämän kuvan leveästä hymystä!
Tämän pelon ja jännityksen voittaminen olikin siis lopulta hurjasti paljon helpompaa kuin mitä aluksi pelkäsin. Se vaati vain rohkeutta ja rauhallisuutta – sekä vanhemmat, jotka tiesivät pelostani, mutta tsemppasivat kuitenkin lahjallaan minua kokeilemaan ratsastusta! Lämmin suositus myös Viitaniemen Ratsutilalle jos ratsastaminen kiinnostaa; tunnista jäi todella hyvä fiilis ja pakko myöntää, että en ole enää ollenkaan niin varma, että tämä jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi ratsastustunnikseni..
Sehän olikin kivaa!
