”Itse koen syntymäpäivät erinomaisen mukavina tekosyinä syödä nakkikakkua, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän Noora on alkanut tykätä syntymäpäivistäni. ”Eppu, olet JO kahdeksan!”, hän vaan huudahtelee. Kahdeksanhan se vasta kova numero onkin! Olen kuin Selänne konsanaan, kun tupsukorvat pöllyten viileten vireänä pitkin Tampereen polkuja ja pihateitä. Mikseiväthän ne muuten teettäneet minulle lahjaksi pelipaitaa, jonka selässä komeilee kahdeksikko?
Alan harmaantua mielestäni erittäin charmikkaasti, mutta silti edelleen ventovieraat luulevat minua usein lenkeillä nuoreksi urooksi. Ja sitten, kun emäntäni tai isäntäni kertoo kyselijöille ikäni, hekin huudahtavat: ”Ai se on JO kahdeksan?!”. People, come on! Noora on alkanut puhua myös ruokavalion tsekkaamisesta niin, että se sopii van-he-ne-val-le koiralle (WTF?!) paremmin ja hellittelynimissä toistuvat liian usein termit papparainen ja harmaahapsi. Jos vähän vinkaisen epämääräisesti, ihmiset ympärilläni alkavat puhua vanhuudenvaivoista. Kaikki tämä toki osoittaa vain sen, kuinka tärkeä olen. Kröhöm, ihmisen paras ystävä, you know.
Tänä vuonna sain syntymäpäivälahjaksi aivan valtavan leijonan. Isäntäväki taisi unohtaa, että alkuvuodesta tältä papparaiselta poistettiin kuusi etuhammasta ja sen vuoksi uuden otuksen raahaaminen on vähän hankalaa. Ostivat sen kuulemma, koska Suomi täyttää 100 tänä vuonna. Niinpä, 100! Se on paljon enemmän kuin kahdeksan. Olen kuitenkin hyödyntänyt uutta lemmikkiäni muun muassa tyynynä sohvalla lepäillessäni ja hännästä raahaan sen Matin tai Nooran luokse ihan kiltisti muutaman kerran heittoleikin aikana, jotta pysyvät tyytyväisinä ja namutarjoilu pelaa.
Vuosi kerrallaan, jokaisesta päivästä nauttien. Voidaan hyvin, syödään nakkikakkusia ja harmaannutaan arvokkaasti.
Synttäriterkuin,
Eppu”
