Olen lykännyt tietoisesti tämän postauksen tekemistä jo maanantaista saakka, sillä minkään postauksen kirjoittaminen ei ole koskaan jo pelkästään ajatuksena itkettänyt minua niin paljon kuin tämän.

Nyt viereen on varattu pari nenäliinaa ja päättäväisesti aion kertoa nyt teille eräästä syntymäpäivälahjasta, jonka sain.

Palataan kuitenkin ensin vuosi taaksepäin viime vuoden elokuuhun. Muistatteko, kun kerroin teille kalakilpailuista, joissa voitin ongintakilpailuissa naisten sarjan kultamitalin? Nuo kisathan olivat siis vaarin ja minun yhteinen perinteemme, joista pidin kuitenkin taukoa jokusen vuoden vaarin kunnon huononnuttua ja sen jälkeen, kun vaari nukkui pois. Kultamitali oli minun ja vaarin tavoite vuosikymmenten ajan, joten viime vuoden mitali oli ikään kuin täydellinen päätös meidän yhteiselle harrastuksellemme. Niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, me kilpailuhenkiset kalakaverukset lähdimme aina voittamaan. Kovana urheilumiehenä vaari otti kisat kuin kisat tosissaan ja tavoitteena oli leikkimielisissäkin kilpailuissa se kirkkain mitali.

Maanantaina Eva-muori sai kyynelkanavani vuotamaan valtoimenaan, kun hän toi minulle lahjaksi pussukan, joka oli täynnä muistoja. Tuo kulunut ja ikivanha onkipussi kätkee nimittäin sisäänsä pieniä kalavaleita, ärräpäitä, kun aivan liian pitkä siima tarttuikin puun oksiin, onnenhetkiä, kun lahnatuulet olivat suotuisat ja pitkiä hiljaisia hetkiä rannassa, kun kala ei ottanutkaan syödäkseen.

Itkin ripsarit poskilleni maanantaina ennen kuin juhlat ehtivät edes alkaa. Minut valtasi aivan valtava tunnemyrsky, ikävän ja iloisten muistojen sekamelska, joka saa minut kyynelehtimään edelleen kerta toisensa jälkeen. Tuntuu hurjan tunteikkaalta ajatukselta, että viimeisellä kalareissullaan vaari on laittanut kohon ja koukun paikoilleen, piilottanut ongen pussukkaansa ja vienyt sen varastoon tietämättä, että tuon jälkeen hän ei enää sitä käyttäisi. Toivottavasti kalasaalis oli tuolloin hurjan suuri eikä yksikään sintti päässyt karkuun. Olimmekohan yhdessä silloin ongella?

En suinkaan raaski ottaa onkea käyttöön. Siima ja koukku ovat varmasti ajansaatossa haurastuneet, mutta onki ei missään nimessä enää joudu varastoon, vaan haluaisin laittaa sen esille jonnekin, josta se muistuttaisi minua vaarista. Tällä hetkellä lähinnä pillitän aina sen nähdessäni, mutta voi kuinka ihana koristekin se olisi. Ehkäpä laitan kultamitalini sen viereen, sillä voi ette tiedäkään kuinka monta kertaa juuri tämän ongen siimaa on metsästetty huonojen heittojen jäljiltä puista ja pusikoista.

Mitali ja onki ikään kuin kuuluvat yhteen. Niin kuin mekin vaarin kanssa kuuluttiin yhdessä istumaan sinne laiturinnokkaan.

The best birthdaygift ever.