Jos olet viime aikoina kuljeskellut Tampereella tai eksynyt lehtien urheilusivuille, jääkiekkohuumaa ei ole voinut olla huomaamatta. Minä olen tuskastumiseen asti yrittänyt metsästää lippuja tärkeimpiin matseihin ja ollut vaan joka pelin jälkeen ihan hurjan iloinen siitä, että Ilves-kamppeita ei ole vieläkään tarvinnut pakata vintille. Sanomattakin on selvää, että tämä on melko harvinaista herkkua meille tupsukorville ja tästä ilosta otetaan nyt kaikki irti.

Keskiviikkona olisi ollut vaarini 89. syntymäpäivä. Siitä on jo vuosia, kun ostin vaarilleni, kovalle Ilves-fanille, fanihuivin lahjaksi ja nyt tuo huivi on löytänyt tiensä meidän aarteidemme joukkoon. Kun postiluukusta kolahti alas Urheilulehti, Matti luki sen saman tien kannesta kanteen ja kiikutti sen jälkeen vaarille naapuriin. Kovia urheilumiehiä siis molemmat. Oikeutetusti Matti saikin huivin perinnöksi vaarin nukuttua nelisen vuotta sitten pois ja siitä lähtien tuo huivi on matkannut hallille Matin matkassa.  Sidoin huivin totuttuun tapaan taas Matin kaulaan ennen keskiviikon peliä ja toivoin salaa mielessäni, että se toisi superpaljon onnea peliin vaarin synttäreiden kunniaksi.

Ja komea voittohan sieltä keskiviikkona taas napattiin.

Me jännitimme peliä toipilaan kanssa kotikatsomossa, ja vannoinkin tuolloin kautta kiven ja kannon, että en enää katsele yhtäkään peliä yksikseni. Matsi oli vielä kaiken kukkuraksi niin hurjan jännittävä, että osan ajasta jouduin suurin piirtein seisomaan eteisessä ja kurkistelemaan vain välillä tulostaulua. Matti ja isäni suuntaavat hallille tänäänkin, mutta toivon kovasti, että äiti hipsii minun kaverikseni sohvannurkkaan vahtimaan, ettei pulssini kiihdy liian kovaksi.

Keksin jo oman kannustushuudonkin;

”Tupsukorva, tupsukorva, murise ja vaani,
kissapeto, kissapeto, saalista jo maali!”

Ei sillä että ottaisin tätä mitenkään vakavasti. Pitäisköhän muuntautua kissapedoksi illalla.