Miltei kymmenen vuotta yhdessä, jo kolme vuotta kihloissa. Uskomatonta kuinka aika suorastaan liitää! Takana on yksi meidän yhteisen historiamme rankimmista vuosista, mutta tällaisen vuoden jälkeen ei voi kuin hymyillen todeta, että mikä onni onkaan, kun vastoinkäymisiä saa käydä läpi juuri tämän tyypin kanssa. Yksin olisin ollut aivan hukassa. Kun Matti on vierelläni tiedän, että kaikesta selviää. Toisinaan se ottaa aikansa, mutta sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Niin kliseistä, mutta niin totta. Jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa ja sitä rataa.
Kuinka hölmöltä tuntuikaan itkeä alkuvuodesta sen kadonneen kihlasormuksen perään, kun kevät toi mukanaan vielä paljon suurempiakin menetyksiä ja suruja. Vaikka sormuksella olikin valtavasti tunnearvoa, se oli kuitenkin vain esine. Sen mukana ei kadonnut rakkaus eikä onni. Se oli toki kaunis esine, aarre suorastaan, mutta elämäni ei muuttunut millään tavalla sen kadottua. Tuossa tuo Matti edelleen on vierelläni. Muistan kuinka pillitin sohvan nurkassa kadonnutta sormustani, kun Eppu tuli ihmettelemään huolestuneena viereeni ja Matti tokaisi, että ”nyt ei ole itkun paikka”. Nyt sormessani kimaltelee 15 euron hopearinkula (ainoa tarpeeksi pieni sormus, mikä on vastaani tullut!), ja se sopii sormeeni täydellisesti.
Vuodessa tiimimme koko laski kolmesta kahteen, mutta nyt innokkaana kohti tulevaa ja uusia seikkailuita. Vastoinkäymiset vahvistavat ja vuoden aikana rakkauden määrä ja arvostus toista kohtaan on vähintään tuplaantunut. Rakkautta päivääsi! <3
Ps. Lainasimme rakkauskuviin Kiviniityn Kotieläinpuiston hurmaavia kyyhkyjä. Minä olin sitä mieltä, että nämä kyyhkyset pussailivat, Matti sen sijaan sanoi, että niillä taisi pikemminkin olla jotain sanaharkkaa. Poskipusuilta ne minusta näyttävät!
