”Hei Ida, minä tässä. Tyttäresi pojantytär, Noora. Sinä ja minä kannamme molemmat samaa sukunimeä ja kuten huomaat, kuljemme myös samoja polkuja vaikka aikajana onkin kuvien välillä liitänyt eteenpäin jo miltei sata vuotta. Kotikaupunkimme maamerkkikin virtaa edelleen tuttuun tapaan, turvallisuusohjeistukset ovat kuitenkin sen verran muuttuneet, että saan itse nojailla huomattavasti turvallisempaan aitaan kuin sinä. Olen kuullut sanottavan, että muistutamme toisiamme myös ulkoisesti. Jotain samaa kuulemma katseessa ja leuan piirteissä.”
”Olet syntynyt vuonna 1896, minä 91 vuotta myöhemmin. Emme koskaan ehtineet tavata, mutta olen kuullut sinusta paljon. Sinä teit elämäntyösi leipurina, minä sen sijaan teen taloushallinnon töitä, itse asiassa samassa työhuoneessa tyttärenpoikasi kanssa. Voit vain kuvitella kuinka äänekkäitä päivämme ovat, kun kaksi Näppilää laitetaan samaan työhuoneeseen. Teen töitä myös valokuvaajana ja sosiaalisen median parissa. Koska kuvat ovat elämäni tärkeimpiä asioita, et varmasti ihmettele enää lainkaan, miksi halusin kuvat sinusta ja minusta samassa paikassa. Sosiaalinen media? Oih, se on pitkä tarina se.”
”Kahteen lapseesi minulla oli ilo tutustua. Sait heidät Kanadassa, valtameren toisella puolen, mutta rohkeasti pakkasit tavaranne pitkälle merimatkalle palataksenne Suomeen. Tyttäresi, minun mummuni, kertoi aina tarinaa, jossa hän pienenä tyttönä leikki Kanadassa talonne pihamaalla, kun karhu alkoi lähestyä häntä. Olit nähnyt onneksi tilanteen köökin ikkunasta ja ehdit käydä hakemassa hänet turvaan. Tuo tarina tuntui kerta toisensa jälkeen niin hurjalta. Kuuntelin aina muutenkin mielelläni tarinoita sieltä kaukaa. Ehkä juuri siksi veri vetää itseänikin Pohjois-Amerikkaan. En ole tuntenut missään suurkaupungissa oloani niin kotoisaksi kuin New Yorkissa.
Mutta takaisin Tampereelle. Kävin eilen viemässä haudallesi kynttilän. Samaan kiveen on kaiverrettu myös tyttäresi, minun mummuni nimi. Olin hänen vierellään, kun tuli hänen aikansa lähteä. Haudallanne käynti on kuulunut jouluisiin perinteisiimme jo lapsuudestani alkaen ja samaa perinnettä toivon jatkavani vielä myös omien lapsieni kanssa.”
”Tampereella siis kaikki hyvin, maisemat ovat muuttuneet, hitusen on muotikin vajaan 100 vuoden varrella kokenut muutoksia. Olisit varmasti kauhistellut Niken Air-Maxejani, taisit itse olla korkokenkänaisia. Hattutyylimmekään eivät taida oikein kohdata, mutta ilahdut varmasti kuullessasi, että Sidoste, yritys, joka perustettiin jo sinun elinaikanasi vuonna 1945 kukoistaa edelleen täällä Tampereella. Nyt terrierit eivät tosin enää taistele vain sukista, vaan merinovillapipot ovat myös kova hitti.
Kiitos siitä Ida, että sinäkin viihdyit kameran edessä. Arkistojen aarteista löytyy lukuisia upeita potretteja sinusta. Niiden ansiosta tuntuu siltä, että tuntisimme ja niiden kautta olet tullut minulle tutummaksi. Et ole pelkkä nimi hautakivessä. Ja sinä lapsenlapsenlapseni joka luet tätä postausta 90 vuoden kuluttua, käyppä ottamassa itsestäsi kuva samalla paikalla.. ;) ”
