Eilen oli päivä, jolloin elämän ääripäät olivat kovin läsnä. Aamulla pitelin sylissäni pientä, maailman suloisinta vastasyntynyttä ja iltapäivällä jätin ne viimeiset hyvästit kultaiselle ihmiselle. Harvoin näin tunteikkaita päiviä osuu syksyyn.
Tänään köllöttelin sängynpohjalla juuri niin kauan kuin huvitti ja pienten vihjailujen jälkeen, Matti tajusi tuoda minulle jopa aamukahvin sänkyyn. Tällaisia aamuja kaipaa syyspuhureiden keskelle. Olen huono olemaan vain paikoillani, mutta voi kuinka hyvää se välillä tekeekään. Kun arkiaamuisin herätyskello soi heti kuuden jälkeen, on ehkä joskus sallittuakin piiloutua peiton alle edes sunnuntaiaamuisin. Nyt energiatasot ovat kohdillaan ja on aika aloittaa etätyöpäivä.
Ennen koneelle istahtamista keittelin kuitenkin vielä itselleni teet ja päätin, että tänään on aika laittaa myös parveketta syyskuntoon. Viimeiset kesäkukkien rippeet joutuivat kaatopaikalle ja työni tuloksia ihastelin upouusi muumimuki vieressäni höyryten. Tunnelmallinen lumimaisema viritteli mielen jo kovin talviseksi, ja kuvituksessa seikkailevat Surku ja Lumihevonen ovat mielestäni tämän uutukaisen parasta antia. Surku jos mikä sopii hahmona syksyisen haikeisiin fiiliksiin.
Ja jostakin sitä vaan löytyi paikka tällekin mukille, vaikka jo vannoinkin, että astiakaappiini ei enää mukeja mahdu. Löysin asiasta porsaanreiän; myin neljä kahvimukia juuri blogikirppiksellä eteenpäin, joten..
Joko Lumihevonen on laukannut sinun aamiaispöytääsi?
