Esineen elämäntarina-postaussarjassa on tutustuttu historiaani jo niin löylykiulun kuin prinsessakattokruununkin kautta. Tänään on kuitenkin aika esitellä teille esine, jota samalla rakastan, mutta joka olemassa olollaan aiheuttaa minulle myös valtavasti päänvaivaa.

Minulla on pianohaitari. Pianohaitari, josta en saa minkäänlaista ääntä aikaiseksi. Tai no siis minkäänlaista toivottua ääntä.

Elettiin aikaa ennen Antti Tuiskun Hanuri-biisiä, itse asiassa voidaan saman tien matkustaa aikakoneella miltei kolmenkymmenen vuoden taakse, kun isovanhempani innostuivat haitarimusiikista ja hankkivat itselleen haitarin. Yksi vaarin suurimmista toiveista oli, että joku meistä lapsenlapsistakin oppisi haitaria soittamaan ja kenties ihastukseni haitarimusiikkia kohtaan juontaakin juurensa jo noihin aikoihin saakka. Säkkijärven polkka on nimittäin yksi lempikappaleistani! On se!

Viime vuonna vanha ihastukseni ja innostukseni oppia soittamaan haitaria nosti jälleen päätään. Televisiossa pauhasi haitarimusiikkiohjelma, eikä mennyt kauaakaan, kun Torista löytyi haitari, joka oli pakko saada. Passitin isäni hakemaan muutaman kympin pianohaitarin itselleni ja päätin, että NYT, nyt on aika opetella soittamaan.

Haitarin myyjä oli jopa soittanut iskälle Metsäkukkia-kappaleen, jotta en voisi väittää haitarin olevan epäkunnossa mikäli sormet eivät heti näppäimille taipuisikaan. Jos tuota videotallennetta ei olisi olemassa, olisin harjoittelutuokioitteni jälkeen heittänyt taatusti jo pyyhkeen kehään. ”Ei tämä toimi!”

Ja siellä se nyt nököttää kauniina työhuoneeni nurkassa. Säälittää ihan koko ressukka, joka toimettomana on nykyään enää vain sisustuselementti.

Onhan teillekin käynyt näin? Olette ostaneet soittimen ja siellä se rumpusetti nyt pölyttyy autotallin nurkassa?

.. pianohaitarin jälkeen ostin nimittäin ukulelen.

Sekin taisi olla viallinen.