MEKKO AARREwoman HOUSUT KATRI NISKANEN KENGÄT FILA PIPO A+MORE HUIVI TOKMANNI LAUKKU PAUL’S BOUTIQUE / BY EMKA TAMPERE /*saatu
”Kato äiti, ihan kun mummun pölyhuiska tuolla katossa!”, huusi pieni poika, joka juoksi ohitseni Kiasmassa. Olin juuri astellut Kiasman viidennen kerroksen näyttelytilaan, enkä ollut ollenkaan osannut varautua siihen millainen installaatio silmieni edessä kohta avautuisikaan.
Seinällä oleva taulu kertoi, että tätä valtavaa teosta sai silitellä kuin vanhaa mammuttia. En ole ikinä silittänyt vanhaa mammuttia, joten otin varman päälle ja silitin pörröisiä häntiä lempeästi myötäkarvaan. Jokaisella ihmisellä oli hymy huulillaan tätä taideteosta katsellessaan. Ja juuri se on ollut islantilaisen taiteilijan, Hrafnhildur Arnardóttirin tarkoituskin. Kun aivot aistivat kirkkaita värejä, aivoissa vapautuu serotoniinia, mikä puolestaan kohottaa mielialaa. Taiteilija on äärimmäisen kiinnostunut neurotieteestä ja teos onkin nimetty Nervescape VIII:ksi, takkuiset ja pörröiset karvarihmastot kun muistuttavat etäisesti hermosoluja. Taiteilija, eli tutummalta nimeltään Shoplifter, käyttää hiuksia ja tekokarvoja muuten usein installaatioidensa materiaalina; veikkaan, että materiaalivalinta jakaa mielipiteitä, ja kuuluipa installaatiota ihmetelleiden suusta sellaisiakin adjektiiveja kuten ”aika jännä” ja ”vähän ällö”. Minä en sen sijaan voinut olla hymyilemättä. Teoksen valtava koko veti sanattomaksi ja myönnän vasta jälkikäteen ymmärtäneeni teoksen merkityksen istahtaessamme Kiasman kahvilaan laskiaispullille, kun googlettelin installaatiosta lisää infoa.
Taiteilija on mielestäni onnistunut pyrkimyksessään; hän haluaa herättää ilon ja onnen tunteita. Mitä muuta tällaisen teoksen keskellä voisi edes olla kuin iloinen?
Hävettää vähän myöntää, mutta kävin perjantaina elämäni ensimmäisen kerran Kiasmassa. Olen kyllä vieraillut sen Museoshopissa useammankin kerran sen ihastuttavien lahjatavaroiden vuoksi, mutta ensimmäisen kerran kaivoin tiskillä esiin Museokorttini ja marssin upeaa näyttelytilaa kohti. Tuo Museokortti on yksi parhaista hankinnoistani ikinä. Tuntuu jotenkin siltä, että sen ansiosta museoissa käymisen kynnyskin madaltuu, kun sisään voi astella vain korttia vilauttamalla ja kiertää lempparimuseonsa juuri niin monta kertaa vuodessa läpi kuin haluaa. Olen ollut museokorttilainen jo useamman vuoden ajan eikä loppua innostukselle näy.
Ties vaikka ehtisin tämän pörröisen installaation keskelle hymyilemään vielä toistekin..
