Suru on kummallinen matkaseuralainen. Välillä se lähtee omille teilleen pitkäksikin aikaa, ilmestyen sitten yhtäkkiä ja yllättäen takaisin. Surunkyynel saattaa vierähtää silmäkulmasta silloin, kun sitä vähiten odottaa ja useimmiten silloinkin kyynelehtii pikemminkin enää ikävää. Suru muuttaa muotoaan, mutta tuskinpa se koskaan häviää kokonaan.

Vaarilla olisi ollut tällä viikolla syntymäpäivä. Vein haudalle mahdollisimman värikkäitä kukkia, jotta vaari näkee ne pilvenreunalle asti. Eikä minua tällä kertaa itkettänyt. Eihän syntymäpäivänä nyt kuulu itkeä. Onkohan olemassa surullista iloa tai iloista surua? Lähinnä minua nimittäin nauratti, kun muistelin, että vaarin viimeisenä syntymäpäivänä vein hänelle lahjaksi 85 suklaamunaa, yhden jokaista ikävuotta kohden. Voi mä muistan kuinka niitä munia metsästettiin! Oli nimittäin pääsiäinen silloinkin, ja kauppojen munahyllyt ammottivat tyhjyyttään..

Niitä suklaamunia taidettiin syödä vielä juhannuksenakin..

Time goes by so fast. Happy birthday grandpa.