Minä, Noora Näppilä, vannoin kautta kiven ja kannon, että tänä kesänä en hanki parvekkeellemme lainkaan kukkia. En. En vaikka mikä olisi. Pärjäisin kyllä leikkokukilla ja voisin tuoda aurinkokylpyyn parvekkeelle silloin tällöin viherkasveja sisältä. En hankkisi, ehei, en. Tai eihän siellä edes pääse aurinkokylpemään kuin seitsemältä aamulta ja kahdeksalta illalla. Eihän se nyt kukkasille edes riitä.

Aina tässä käy näin.

Kaunis kesä huumaa minut kukkasten tuoksulla ja yhtäkkiä huomaatkin kiikuttavasi kaksi kassillista kesäkukkia (=parvekekukkia) kaupasta kotiin. ”Koska ne on niin nättejä!”

Ja kotiin päästessäsi sitten huomaatkin seuraavaksi, että ei se viimekesäinen, parvekkeella talven yli lojunut multa ehkä olekaan enää niin ravintorikasta eikä sinulta löydy tarpeeksi isoja ruukkujakaan varastosta. Vaaleanpunaisen suihkutuspullon olet kuitenkin luonnollisesti muistanut ostaa.

Niinpä lähdet uudestaan kaupoille ja huomaat kotiin päästyäsi, että kello onkin jo miltei kahdeksan illalla ja istutushommatkin pitäisi tehdä. Niinpä rentouttavan sunnuntai-illan sijaan upotatkin sormet multaan ja sotket samalla suurin piirtein koko asuntosi lattiapinta-alan multakokkareisiin, kun raahaat purkkeja ja purnukoita edestakaisin.

Ja sitten, kun olet saanut hortensiat ruukkuihin ja paikoilleen, huomaat, että lepolassen pehmusteen väri ei sovi enää lainkaan parvekkeen sävyihin.

Jälleen päätät, että ensi kesänä ei kukkia hankita, vaan niitä suunnataan ihastelemaan Kukkaisviikoille ja jo päätöstä tehdessäsi tiedät, että rakastat kukkia niin paljon, että tulevanakin kesänä sama projekti on edessä.